Aah, Phileas Fogg ja Passepartout. Kuinka moni muistaa nuoruudestaan laulunpätkän "Seikkailuun meitä kutsutaan, kun herrasmies vedon lyö, on kiire kilpaan".. "Minä olen Passepartout ja Tiko ystävä. Minä olen prinsessa, rakkaudessa kestävä..". 1983 vuonna valmistunut espanjalainen piirretty jossa Foggia esitti herrasmiesleijona, Passepartoutia sirkustaiteilijakissa ja prinsessana oli pantteri, oli ainakin 1990 -luvulla suosittu lasten piirretty omassa ystäväpiirissäni. Tämä myös lienee kaikille ainoa kosketus Jules Vernen tuotantoon, sillä nykypäivänä Jules Vernen kirjojen löytäminen muualta kuin kirjastosta on haaste itsessään ja Vernen tuotantoa ei olla enää hetkeen käännetty elokuvamuotoon johtuen varmaankin kirjojen teemojen vanhentumisesta. 

Tämän takia täytyykin nostaa hattua Otavalle joka juuri julkaisi uusintapainoksen Rudyard Kiplingin Viidakkokirjasta osittain tänä keväänä/kesänä julkaistavan uuden Disneyn näytellyn elokuvaversion innoittamana. Näiden vanhojen klassikkojen löytäminen kirjakaupasta omaan henkilökohtaiseen kirjastoon tuntuu olevan päivältä vaikeampaa ilman näitä uusintapainoksia. 



Sain kuvassa näkyvän 1978 vuoden version lahjaksi ja se kuuluu "Suuren nuorten kirjakerhon" -kirjasarjaan. Jules Verneä on pidetty genre-kirjailijana ja varsinkin popularististen, nuorille suunnattujen, teosten kirjoittajana mikä selittää hyvin miksi tämäkin teos on sijoitettu nuorten kirjakerhon teos-sarjaan. Verne oli hyvin tuottelias ja on julkaissut yli 60 romaania, joista tunnetuimmat lienevät oheisen teoksen lisäksi "Kapteeni Nemo: Merten syvyyksissä" / "Sukelluslaivalla maapallon ympäri" ja "Matka maan keskipisteeseen" -kirjat. Vernen tuotanto on myös Agatha Christien ja William Shakespearen ohella yksi eniten käännetyimmistä. Osa näistä käännöksistä on ollut tarkoituksella suunnattu nuorille, mikä on myös johtanut aiemmin mainittuun käsitykseen että Vernen tuotanto olisi nuorille suunnattua tai genre-pohjaista. Oli totuus mitä sitten tahansa, Verne vaikutti moniin muihin kirjailijoihin ja on hyvin arvostettu kirjailija. 

Maailman ympäri 80 päivässä -kirja sopii hyvin raameihin, jossa kirja on suunnattu nuorille. Verne käsitteli kirjoissaan science fictioniä ja muita fiktiivisiä asioita mitkä sopivat hyvin nuorille jotka eivät välttämättä innostu muista, hieman vakavemmista, kirjallisuuden klassikoista. Maailman ympäri 80 päivässä on puhdasta seikkailua ja siitä on turha etsiä sen suurempia merkityksiä tai viittauksia mihinkään muuhun. Kirja etenee hyvin lineaarisesti, kirjan hahmot ovat hyvin yksiulotteisia ja/tai heillä ei ole ollenkaan roolia ja kirjan hahmojen motiivit ovat selkeät. Maailman ympäri matka kuvataan Passepartoun näkokulmasta ja Fogg itse jää etäiseksi hahmoksi, jonka lyömä veto että hän voi matkustaa maailman ympäri alle 80 päivässä jää vain motiiviksi kuvata maailman valtioita aikana jolloin näihin paikkoihin pääseminen oli vain haavetta useimmille ihmisille. 

Fogg jopa kuvataan hyvin yksinpuoliseksi, päättäväiseksi hahmoksi "Hän ei matkustanut, hän oli ruumis joka kiersi maapallon ja teki kierroksen järjellisen mekaniikan lakien mukaisesti". - Phileas Fogg ostaa norsun, sivu 48.). Tälläisen henkilön taakse on huono sijoittua tai häntä kannustaa matkalla. Fogg on nuhteeton, kunnian mies mutta kirjan päähahmo hän ei ole. Intiasta mukaan otettava prinsessakaan ei ole todellakaan mikään moniulotteisin hahmo mihin olen törmännyt. Hänellä on koko kirjassa korkeintaan alle viisi repliikkiä ja näistä suurin osa koostuu siitä miten hän on ihastunut Phileas Foggiin, joka hänet on aiemmin pelastanut polttokuolemalta. Onkin hämmästyttävää miten kirjan lopussa, nämä kaksi kirjan henkilöä yllättäen päättävät mennä naimisiin ilman mitään aiempaa ennakkovihjausta Foggin puolelta että kiinnostus olisi molemmin puoleista.

Kirjan päähenkilö onkin Passepartout, jonka näkökulmasta suurin osa tapahtumista kuvataan. Passepartout on entinen pariisilainen sirkustaiteilija ja on täydellinen vastakohta vahamaiselle Foggille. Suurin osa kirjan tapahtumista onko joko Passepartoutin aiheuttamia tai pelastamia sekä myös kuvaamia. Passepartout on huolissaan enemmän aikatauluista kuin Fogg ja on alituiseen hermostunut isännälleen tai ympärillä oleville henkilöille jos jokin aiemmin suunniteltu menee pieleen. Tätä kautta onkin hyvin ymmärrettävää miksi tästä kirjasta viimeisin elokuvalevitykseen tehty teos onkin komedia, jossa on yksi nykyaikaisen slapstick -huumorin parhaista näyttelijoistä, Jackie Chan, näyttelee Passepartoutia. Suurin osa kirjan ongelmista ratkaisuista nojaa joko Passepartoutin fyysiseen puoleen tai häneen lojaalisuuteensa Foggia kohtaan. 

Kirjan antagonisti, olematta kuitenkaan varsinainen Foggin vastustaja, on salapoliisi Fix. Lontoolainen pankki ryöstetään juuri ennen Foggin maailmanympärimatkaa ja tuntomerkit täsmäävät niin hyvin Phileakseen joten Scotland määrää salapoliisit ympäri maailmaa tutkimaan kaikki matkustajat laivoilla ja junilla samoilla tuntomerkeillä löytyviä matkustajia. Fix, ilman pidätysmääräystä lähteekin seuraamaan Foggia, toivossa että hän saisi sopivan tilaisuuden pidättää hänet. Antagonistin roolissa hän on kuitenkin hyvin huono, onnistuen vain hieman hiekoittamaan Foggin ja Passepartoutin matkaa. Itse kirja onkin sitten vain lineaarista etenemistä paikasta toiseen päähenkilöiden kohdatessa mitä erilaisempia esteitä matkallaan. Mihinkään paikkaan ei jäädä pidemmäksi aikaa ja suurin osa kirjan tekstistä onkin Vernen name-droppauksia mitä erikoisemmista paikoista ja siitä miten rauhallisesti Fogg ottaa jokaisen eteen tulevan esteen. Hyvin helppoa luettavaa siis ja kirjan kieliasukaan ei ollut tässä vuoden 1978 -versiossa mitenkään vanhentunutta ottaen huomioon että kyseessä on yli sata vuotta vanha teos. Tätä kirjaa voisin hyvin suositella nuorelle joka on juuri oppinut lukemaan. Kirjassa ei ole oikeastaan väkivaltaa ollenkaan ja kaikkeen suhtaudutaan positiivisesti. Fixin aiheuttamat ongelmat eivät ole mitään suuria ja loppujen lopuksi Fix jopa kääntyy Foggin puoleen. Loppuratkaisu on looginen ja opettaa samalla miten maapallo jaettu eri aikavyöhykkeisiin ja mitä siitä seuraa kun lähdetään matkustamaan maapallon ympäri itään päin. 

Jos tunnelmasta ja siitä miten hyvin tälläisen nuorille suunnatun kirjan lukeminen voi irroittaa nykypäivän kiireisestä työelämästä voisi antaa erilliset pisteet, antaisin tälle 9/10. Kouluarvosanana annan kuitenkin teokselle 8/10, jossa pisteitä vähennetään vain lähinnä henkilöhahmojen yksiulotteisuudesta ja yksinkertaisesta juonesta.

Jules Verne: Maailman ympäri 80 päivässä (Otava, 1978. 195 sivua. Alkuteos Le tour du monde en 80 jours, 1872. Suomentanut Kyllikki Hämäläinen)

Sean Connery tutkimassa murhia 1300-luvun benediktiiniläisluostarissa. Murhamysteeri! Dan Brownia menneessä ajassa. Umberto Eco, maailmankuulu italialainen kirjailija. Sivuja yli 700. Kirjan lopussa latinan kielen sanontojen suomennos ja kartta! Tämän täytyy olla hyvä kirja.



En muista milloin viimeksi olen onnistunut valitsemaan luettavakseni kirjan, jossa ennakko-odotukset ovat romuttuneet niin paljon kuin Ruusun nimen kohdalla. Lukiessani Dostojevskin Rikosta ja rangaistusta, tiesin jo etukäteen että kyseessä ei ole helppo teos. Ruusun nimi on kuitenkin kuitenkin tehty 1980 -luvulla ja markkinoidaan murhamysteerina ja eurooppalaisena suurromaanina. Mikä ihme tässä meni pieleen? Kirjasta on tehty Rotten Tomatosin (76%) ja IMDB:n (7,8) asteikoilla, todella hyvä elokuva. Pääosissa Sean Connery (William of Baskerville) ja Christian Slater (Adso of Melk). 

Siitä on aikaa kun olen nähnyt elokuvan, mutta uskon harhaasti että siinä ei tutkita ja kuvata kirkon ovia yli seitsemää sivua (Ensimmäinen päivä, Kuudes hetki, "Jolloin Adson ihailee kirkon ovia ja William tapaa Ubertino Da Casalen") tai ei käsitellä erilaisia yrttien ominaisuuksia kokonaisen kappaleen ajan (Ensimmäinen päivä, Yhdeksännen hetken tienoilla, "Jolloin Williamilla on mitä oppinein keskustelu yrttimestari Severinuksen kanssa"). Uskon myös että elokuva tälläisillä arvosanoilla on tiputtanut myös Umberto Econ perisynnin pois. Eli listat. Olin lukenut muutaman blogipostauksen Umberto Econ Numero Zerosta, kun etsin itselleni seuraavaa luettavaa teosta. Samaan tapaan kuin innostuin Harper Leen "Kuin surmaisi satakielen" -teoksesta kirjailin kuoltua, tartuin myös Ruusun nimeen Umberto Econ kuoleman johdosta. Blogipostauksissa mainittiin pariin kertaan että Umberto ei ole päässyt eroon perisynnistään, eli listojen tekemisestä. Luulin tämän olevan pieni huomautus että kirjoissa voi olla muutamia tarpeettomia listoja, mutta voi luoja miten väärässä olinkaan. 

Jos kirkon ovien kuvauksien lukeminen on turruttavaa, niin miltä kuulostaa tämä suora lainaus Umberton tavasta kuvata kirkon ovessa olevat "Saatanan eläintarhan elikot". ... "ja kaikki Saatanan eläintarhan elikot kokoontuneina vartioimaan ja kruunaamaan yläpuolellaan kohoavaa valtaistuinta, jonka kunniaa ne tappiossaan lauloivat -- fauneja, kaksineuvoisia olioita, kuusisormisia hirviöitä, seireenejä, kentaureja, gorgoja, harpyjoita, inkubuksia, siipiliskoja, minotauruksia, ilveksiä, leopardeja, kimairoja, koirankuonoisia sieraimistaan tulta syökseviä hyeenoja, hammastyranneja, polyyppeja, karvakäärmeitä, samantereita, sarvikyitä, vesikäärmeitä, iilikäärmeitä, hammasselkäisiä kaksipäisiä kotkia, raatohyeenoja, saukkoja, variksia, krokotiileja, sahasarvisia vesihiisiä, sammakoita, griippejä, apinoita, koiranpäisiä paviaaneja, leukrootteja, mantikoreja, korppikotkia, parandroja, haisunäätiä, lohikäärmeitä, upupoja, huuhkajia, basiliskeja, ypnaaleja, prestereitä, spektafiikkeja, skorpioneja, liskoja, valaita, sitaaleja, sammakkoliskoja, jakuleita, dipsaaleja, vihreitä sisiliskoja, remuroita, mustekaloja, mureenoita, ja kilpikonnia.". Kirja on täynnä tälläisiä listoja aiheesta riippumatta ja näiden lukeminen todella puuduttavaa. Sen lisäksi että kaikki luetteloidaan ja jokaisesta asiasta käydään todella pitkä keskustelu jokaisen henkilön kanssa, niin kirjassa käsitellään teologiaa ja varsinkin kerettiläisyyttä tarpeettoman tarkasti. Mitä ihmettä? Jos kirjan takakannessa puhutaan murhamysteeristä ja kirjasta on tehty trilleri elokuvamuotoon, niin en minä halua lukea teologiaa. Jos näin haluaisin, niin kaivaisin vanhat koulukirjani esiin. 

On kirjassa myös murhamysteeri ja dekkarin luonne, mutta se on piilossa kaikkien muiden lukujen alla. Juoni onkin sitten parempaa laatua. Luostarissa on tapahtunut murha, jota William Baskerville kutsutaan tutkimaan. Baskervillen ollessa luostarissa tapahtuu lisää murhia joka yö. Kaikki murhat kytkeytyvät luostarin kirjastoon, joka on ainoa paikka mihin Baskerville ei saa apurinsa Adson kanssa mennä. Tämän lisäksi luostarin kirjasto on myös labyrintti. Kaikki elementit loistavalle mysteerille ja Dan Brownin tyyliselle mysteerien ratkonnalle on valmista. Tätä juonta on kuitenkin lopulta vain korkeintaan parin sadan sivun verran. Kirjasta voisi repiä teologiaa käsiteltävät luvut, kaikki ylimääräiset keskustelut ja tämän jälkeen kädessä olisi murhamysteeri selkäranka mistä voisi lähteä työstämään laajempaa teosta. 

Nykyisellään en voi oikeastaan suositella kenellekään Ruusun nimeä, johtuen lähinnä ylläkuvatuista pitkistä listoista, tarpeettomista teologisista keskusteluista ja todella tiiviistä kerrontamallista. On kuin Umbertolla olisi ollut niin paljon sanottavaa, että kaikki mahdollinen tieto on täytynyt laittaa yksiin kansiin ja lopputulos on todella puuduttava. Kouluarvosanaksi 5/10. Tätä teosta en halua avata enää uudestaan. Elokuvan sen sijaan ajoin kaivaa jostain ja katsoa onko aika kullannut muistot. Eihän Sean Connery tehnyt huonoja elokuvia koskaan, eihän?

Umberto Eco: Ruusun nimi (WSOY, 2015. 733 sivua. Alkuteos Il nome della rosa, 1980. Suomentanut Aira Buffa)

Kärpästen herra kuuluu kategoriaan "olen nähnyt elokuvan, kirjaa en ole lukenut". Muistoni elokuvasta olivat sen verran hyvät, joskin hämärät, että uskalsin luottavaisin mielin lähteä tutustumaan Nobelin kirjallisuuden palkinnon voittaneen, William Goldingin kulttiteokseen - kuten kirjan takakansi haluaa lukijalle väittää. 

Ongelmaksi minulle muodostui, että kirjan aihe ei ollut minulle mitenkään uusi, saati mullistava. 2000 -ja 2010 -luvuilla ilmestyneet Battle Royale ja Nälkäpeli antavat saman perusjuonen nykylukijalle nykyaikaan päivitettynä. Aiemmin mainittujen teosten pääpaino on enemmän väkivallan kuvaamisessa, ainakin elokuvaversioissa, kuin yhteiskunnan ylläpitämisessä vaikeissa olosuhteissa. Yhteys Nälkäpeliin on huomattu muidenkin toimesta ja löysin internetin kätköistä ohjeistuksen miten toiseen maailmansotaan sijoittuva Kärpästen herra saadaan nykypäivään paremmin kiinni ja sen teemat saadaan kouluopetukseen mukaan vaihtamalla teos Suzanne Collisin Nälkäpeliin. 

Täytin viime syksynä 31 vuotta. Aiemmista kirja-arvosteluistani on käynyt ilmi etten ole lukenut kirjoja mitä oletetaan edes luetun jossain vaiheessa elämää. Lista on paljon pidempi kuin voisi kuvitella ja listallani on vielä useita teoksia joihin en ole koskenut. Teoksia joita en ole lukenut käsittää myös lähestulkoon kaikki mahdolliset lasten kirjat. En ole koskaan esimerkiksi lukenut yhtään Astrid Lindgrenin, Enid Blytonin tai Roald Dahlin kirjoja. Antoine de Saint-Exupéryn Pikku Prinssi on yksi näistä teoksista näistä teoksista, joista kuulin vasta vanhemmalla iällä ja päätin ottaa selville millainen teos on kyseessä varsinkin kun Pikku Prinssiä suositellaan myös aikuisten luettavaksi ja pohdittavaksi.



Pikku Prinssi kertoo aikuisten maailmaa kyseenalaistavasta pienestä pojasta johon kirjan kertoja tutustuu tehdessään hätälaskun Saharan autiomaahan. Kirjaa on analysoitu jo maailman sivut ja siihen en lähde, kuten jo aiemmista kirja-arvosteluistani on käynyt ilmi. Itselleni ensimmäisenä oli yllätys jo kirjan ensimmäistä sivuista lähtien kirjan kirjoitustyyli. Minkä ikäiselle tälläistä kirjaa tulisi lukea? Oletin että saan eteeni satukirjan. Siis rehellisesti, minkä ikäiselle oletetaan että kirjan tarinaa ruvetaan kertomaan tai minkä ikäiselle tytölle tai pojalle kirja tulisi antaa luettavaksi? Jo kirjan alkusivuilta Antoine pyytää anteeksi että on omistanut kirjan "isolle ihmiselle" ja kertoessaan miten hänen lupaava uransa taidemaalarina lopahti siihen kun aikuiset ihmiset eivät osanneet tulkita hänen piirroksiaan jossa boa-käärme oli syönyt elefantin ja sulatteli tätä sisällään. 

Tarina jatkuu jo alkusivuilla siten että kirjan kertoja kertoo kuinka aina hän joutui aikuisen ihmisen kanssa keskustelemaan "korttipelistä, golfista, politiikasta ja solmioista". Kirjan täytyy siis olla suunnattu jo vähintäänkin kouluikäiselle lapselle tai sitten kyseessä ei ole kuitenkaan ole mikään lastenkirja. Vai enkö ymmärrä nyt jotain? Tästä ärsyyntyneenä rupesin lukemaan muualta internetistä löytyviä arvosteluja kirjasta ja sama ilmiö on toistunut muillakin lukijoilla. Kirjan lukijakunnan määrittäminen on ollut muillekin haastavaa. Joidenkin mielestä kirja on tarkoitettu nuorille ja herkille lukijoille suunnatuksi, joskus se on taas ajateltu suunnatuksi aikuisille pohdittavaksi. Arvosteluissa on myös kaivettu esille Wikipedian artikkeli Antoinen elämän vaiheista jossa on monia yhtymäkohtia kirjan kertojaan ja myös artikkelista löytyvä epäilys että de Saint-Exupéry olisi saattanut suorittaa itsemurhan kärsittyään vakavasta masennuksesta. Tavallaan jokainen arvostelija on päätynyt samaan ratkaisemattomaan lopputulokseen ja suosittelen itse ihmettelemään asiaa lukemalla kirjan, jos sitä ette ole tähän mennessä tehneet.

No mistä itse kirja kertoo? Se kertoo lukijalle tarinan pikku prinssistä, joka lähtee omalta pieneltä asteroidiltaan tutkimaan minkälaista elämää muilla asteroideilla on. Matkoillaan asteroidelle ja tästä kirja koostuukin, hän törmää erilaisiin ihmistyyppeihin; eteen tulee Kuningas joka haluaa itselleen käskytettäviä, Turhamainen joka haluaa että hänelle taputetaan koska hän on "tähden komein, parhaiten puettu, rikkain ja älykkäin mies", Juopon joka häpeäänsä että juo, Liikemiehen joka laskee ympärillä olevia tähtiä jotka ovat hänen mielestään hänen omistuksessa, Lyhdynsytyttäjän joka sammuttaa ja sytyttää asteroidilla olevaan katulyhtyä auringonnousun -ja laskun mukaan ja Maantieteilijän joka kirjaa ylös kaiken maailmasta liikkumatta itse kuitenkaan omalta asteroidiltaan koskaan pois.

Näiden henkilöhahmojen kautta käydään läpi ihmistyypit joista suurin osa meistä koostuu ja jokaisen toimia pikku prinssi kyseenalaistaa. Maantieteilitäjältä kysyttäessä että onko hänen asteroidillaan vuoria, kaupunkeja, jokia ja erämaita, saa pikku prinssi vastaukseksi että Maantieteilijä ei voi tietää koska hän ei ole tutkimusmatkailija. Hän ei poistu toimistostaan, mutta ottaa siellä vastaan tutkimusmatkailijat joista on puutetta. Lyhdynsytyttäjältä kysyttäessä miksi hän sytyttää ja sammuttaa katulyhdyn jatkuvasti uudelleen ja uudelleen saa hän vastaukseksi että määräyksestä riippumatta siitä että tähti on alkanut kiertää aurinkoa vuosi vuodelta yhä nopeammin ja nopeammin nopeuttaen lyhdyn sytyttämisen sammuttamisen prosessin alkuperäisestä aamu-ilta syklistä järjettömään minuutin sykliin. Liikemieheltä taas kysyttäessä että miksi hän laskee tähtiä, saa pikku prinssin tiedon että hän omistaa tähdet ja siksi laskee niitä. Jatkokysymyksenä että mitä Liikemies tekee tähdillä, saa pikku prinssi vastaukseksi että Liikemies ei tee mitään, hän vain omistaa tähdet.

Tästä voi päätellä pikku prinssi kyseenalaistaa hyvinkin yksinkertaisilla, lapsenomaisilla kysymyksillä aikuisten, isojen, ihmisten teot. Ja tästä syntyykin ristiriita kirjan lukijakunnasta. Vaikkakin kirjaa voi lukea satuna lapselle, on se enemmänkin aikuisille suunnattu kirja mikä saa (toivottavasti) jokaisen sitä lukevan aikuisen kyseenalaistamaan omia tekoja. Miksi teen näin kuin teen? Onko tässä mitään järkeä?

Viimeisenä matkakohteena pikku prinssillä on maaplaneetta, joka koostuu aiemmin tavatuista henkilöhahmoista, mutta maassa onkin asteroidien yksittäisten tapausten sijaan "satayksitoista kuningasta, seitsemäntuhatta maantieteilijää, yhdeksänsataatuhatta liikemiestä, seitsemän ja puoli miljoonaa juoppoa ja kolmesataa yksitoista miljonaa turhamaista, eli toisin sanoen noin kaksi miljardia isoa ihmistä. Jotta saisitte pienen kuvan Maan mittasuhteista, voin kertoa että ennen kuin sähkövalo keksittiin, täytyi sen kaikilla kuudella mantereella pitää kokonaista lyhdynsytyttäjien armeijaa -- niitä oli tarkalleen neljäsataakuusikymmentäkaksituhatta viisisataa yksitoista.".

Maaplaneetalla pikku prinssi törmää hellyttävään kettuun joka vaatii että hänet kesytetään jotta hän voi olla pikku prinssin ystävä. Ketun sanomat sanat ovat kuin valmiita sitaatteja "Jos tulet esimerkiksi kello neljältä, niin jo kolmelta alan olla onnellinen" kertoessaan pikku prinssille miten hänen tulee toimia, jos hän haluaa kesyttää hänet ystäväkseen. Mitä lähemmäksi tarinan loppua kirja tulee, se muuttuu entistä haikeammaksi pikku prinssin kaivatessa takaisin koti-asteroidilleen. Satua jolla on loppu tai Tao-Taon tyyliin rautalangalla väännetty opetus, on turha mielestäni kirjasta etsiä. Opetukset on ripoteltu pitkin kirjaa ja luettuani kirjan pidän teosta enemmänkin elämän oppaana kuin satukirjana. Se että palaanko kirjaan uudestaan ja milloin on täysi arvoitus minulle. Kettuun asti kaikki loogista minulle, mutta loppua päin keskittymiseni herpaantui ja en enää päässyt kiinni siitä mistä tarinassa oli kyse. 

Kirja on helppo lukea yhdellä lukukerralla ja todennäköisesti se vaatiikin useamman lukukerran jotta sitä voi arvostaa ja ymmärtää enemmän. Todennäköisesti oma reippaasti etenevä lukutyylini joka ei jää paljoa pohtimaan mitä juuri tapahtui, vaan mitä seuraavaksi tapahtuu, ei sovellu tälläiseen kirjaan. Luin ja ymmärsin kaiken mitä kirjassa puhuttiin, mutta en osannut soveltaa saatua tietoa, saati edes miettiä mistä tässä voisi olla kyse. 

Kirjalle on todella vaikea antaa kouluarvosanaa, mutta jotenkin 7/10 tuntuu sopivalta. Voi olla että usemman vuoden päästä voin antaa kirjalle uuden, paremman arvosanan. 7/10 ei kuitenkaan tule lukea niin että kirjaa kannattaisi välttää vielä parempien teosten toivossa, vaan tähänkin pätee sama lainalaisuus kuin muihin teoksiin joissa on opetuksia. Kirja pitää lukea itse jotta ymmärtää mistä tässä on kyse.


Antoine de Saint-Exupéry: Pikku Prinssi (Werner Söderström Osakeyhtiö, 2016. 95 sivua. Alkuteos Le Petit Prince, 1944. Suomentanut Irma Packalén.)

En alunperin ollut ajatellut tarttua tähän klassikkoon vielä hetkeen, mutta Harper Leen kuoleman myötä muistin että "Kuin surmaisi satakielen" oli niiden kirjojen joukossa jotka päättänyt lukea vuonna 2016. Harper Lee on ollut parrasvaloissa viimevuotisen "Kaikki taivaan linnut" -kirjan julkaisun myötä johtuen monista kirjan julkaisuun liittyvistä avoimista kysymyksistä.




Kirja alkaa päähenkilöiden Atticus Finchin ja hänen 
lapsiensa, Jean Louise "Scout" Finch ja Jeremy "Jem" Finch esittelyillä kulkien Scoutin mukana koulun aloitukseen. Scoutin ja Jemin kolmantena pyöränä leikeissä esiintyy Charles Baker "Dill" Harris. Kirjan alkuosiossa lapset kiusaavat toisiaan Radleyn talolla ja talossa asuvan Arthur "Boo" Radleyn tarinalla. Vähitellen Boo ilmaantuu Jemin ja Scoutin elämään aina yhä näyttävämmin. 

Kirjan alku on hyvin rauhallista kuvaelmaa Jemin ja Scoutin normaalista koulupäivistä ja kesistä. Etelävaltioiden kuumuus, joka on näin pohjoisessa asuvalle vaikea käsite, tulee hyvin esille kun alussa kuvataan päivittäistä elämää kuvitteellisessa Maycombin kaupungissa, Alabamassa. Alussa oleva kohtaus, jossa Maycombissa sataa lunta ensimmäistä kertaa useaan vuosikymmeneen aiheuttaen koulujen sulkemisen tuntuu huvittavalta, joskin sopivalta kirjan lapsenomaiseen tyyliin kuvata asioita Scoutin näkokulmasta.

Kirjan käännekohta ja varsinainen pihvi alkaa työntyä esille kun Atticus ottaa tehtäväkseen puolustaa tummaihoista Thomas "Tom" Robinsonia jota epäillään valkoihoisen naisen raiskaamisesta. Ymmärtääkseen asian vakavuuden tulisi ymmärtää paremmin millaisessa maailmassa elettiin 1930 -luvun etelävaltioissa sisällissodan jäljiltä, jossa orjuus oli lopetettu, mutta rotusyrjintä oli vahvasti voimassa. Tummaihoiset ihmiset käsitettiin edelleen orjiksi ja palvelijoiksi etelävaltioissa. Heidän puolustaminen teossa kuin teossa ei ollut yhteiskunnallisesti hyväksyttävää rasistien mielestä. Oikeudenkäyntiä seurataan Scoutin näkökulmasta eli Matlockin seuraajille tyyli on uusi. 

Oikeudenkäynnin aikana tulee hyvin ilmi miten rasistinen ja paha maailma on joskus voinut ollakaan. Lukija saa lukea mitä erilaisempia kuvaelmia miten Tomia kohdeltiin huonosti ja miten valkoinen ihminen on korkeammassa asemassa tapahtui mitä tahansa. Tätä ei kuitenkaan tule käsittää väärin. Kirja ei saarnaa, se kertoo karusti Atticuksen sanoilla miten kaikki Maycombin asukkaat tiedostavat asian ja hän itsekin toivoo etteivät asukkaat joudu kärsimään teoistaan oman elinaikansa vuosina.

Paljastamatta kirjan loppuratkaisua, voin sanoa että itselleni oli virkistävää lukea kirjan tarina Scoutin näkokulmasta. Tästä tulee tietenkin herää kiinnostus että mitä esimerkiksi Atticuksen päässä liikkuu oikeudenkäynnin aikana sekä ennen ja jälkeen oikeudenkäynnin. Atticus esitellään läpi kirjan täydellisenä henkilönä, josta ei löydy virheitä. Hän on oikeudentajuinen ja rauhallinen ihminen kaupungissa jossa moni on valmis tuomitsemaan Tom Robinsonin ilman oikeudenkäyntiä.

Loppujen lopuksi kirjan 408 sivulla tapahtuu hyvin vähän. Se alkaa ja loppuu Scoutin päivittäisen elämän kuvaamiseen välissä käyden läpi Tom Robinsonin oikeudenkäynnin. Boo Radleyn hahmoakin paljastetaan tarpeeksi lukijalle, Boolla kun niin paljon kiusoitellaan kirjan alkupuolella. Olin aivan valmis lukemaan lisää mitä Scoutin elämässä tapahtuu näiden alkuvuosien ja olen jo nyt päättänyt että palaan Scoutin elämään lukemalla jatko-osateoksen "Kaikki taivaan linnut".

Kirjasta on tehty onnistunut filmatisointi jossa Atticus Finchiä näyttelee Gregory Peck. IMDB:n listauksen mukaan filmatisointi on kirjoitushetkellä arvosanalla 8.4 sijalla 84/250 kaikista IMDB:n katalogissa olevista elokuvista. Olin joskus aiemmin nähnyt kuvan elokuvasta ja tiesin suurinpiirtein miltä Gregory Peck näyttää elokuvassa. Varsinaista elokuvaa en ole vieläkään nähnyt, mutta aion suorittaa tämän heti kun kyseinen elokuva ilmestyy esimerkiksi Netflixiin. Henkilölle joka ei ole kuitenkaan vielä lukenut Kuin surmaisi satakielen kirjaa, suosittelisin pistämään ylläolevan kuvan oman mielensä takaraivoon. Jotenkin itselleni kirjan seuraaminen oli mukavampaa kun tiesin millaiselta auktoriteetilta Atticus voisi näyttää. Jemin ja Scoutin ulkonäön halusin jättää oman mielikuvitukseni keksittäväksi ja en tutkinut heidän näyttelijäprofiilejaan IMDB:n sivustolta. 

Kuin surmaisi satakielen tappelee kouluarvosanoilla parhaimpien lukemieni kirjojen joukossa ja ansaitsee kouluarvosanaksi 9/10.

Harper Lee: Kuin surmaisi satakielen (Gummerus, 2016. 408 sivua. Alkuteos To Kill A Mockingbird, 1960. Suomentanut Maija Westerlund.)

Vuonna 1984 on kirja johon minulla oli suuret odotukset. Kirjaan on viitattu monesti puhuttaessa yksittäisen henkilön tietoturvasta ja valtion tavasta tarkkailla jokaisesta sen kansalaistaan. Tiesin siis etukäteen raamit mistä kirja tulisi kertomaan, joten varsinainen tarina ei tule minulle yllätyksenä. 



Vuonna 1984 onkin tarinan kehysraamiensa takia yhä ajankohtaisempi. Aloitettunani lukemaan kirjaa, uutisoitiin Applen päätöksestä olla suostumatta Yhdysvaltain liittovaltion keskusrikospoliisin (FBI) suostumukseen rakentaa erikoisversio iOSista, joka olisi mahdollistanut iOSin lukituksen poistamisen muultakin kuin henkilöiltä joka sen alunperin asettanut. Tämä on toki hyvin kaukana kirjan kuvaamasta maailmasta, mutta toisaalta hyvin lähellä maailmaa missä valtio pystyy seuraamaan kaikkea mitä teet. Kirjassa nuo työkalut olivat teleruudut; oikeassa maailmassa älypuhelimet. Älypuhelimet ovat muutenkin niitä harvoja teknisiä laitteita mitä harva science fiction -kirjallisuuteen laskettava teos on ennustanut.

Kirjasta on todennäköisesti hyvinkin monta erilaista analyysia, joten en lähde puuttumaan siihen mitä kirja yrittää sanoa. Pureudun mieluummin siihen että onko kirja enemmänkin teos johon kannattaa aikansa käyttää. Yleissivistyksen kannalta toki kirja on suositeltava luettavan, mutta kuten aiemmin sanottu; kirjan kuvaamat teemat ja niitä vastustavat tahot ovat tulleet nykyisessä maailmassa jo hyvin esille. Mitään uutta kirja ei siis tarjoa. Se vain kertoo että miten ajastaan edellä Orwell oli kirjaansa kirjoittaessaan.

1984 jakautuu kolmeen osaan. Ensimmäinen osa on Winstonin ja hänen tulevan rakkautensa esittelyä, toisessa osassa käsitellään suurimmaksi osaksi Emmanuel Goldsteinin kirjoittamaa kirjaa "Oligarkkinen kollektivismi, sen teoria ja käytäntö" ja kolmas osa päätös ensimmäisen osan pohjustukselle. Toisen osa kirjan käsittely meni niin pitkälle, että kirja oli käytännössä toinen kirja kirjan sisällä. Tekstiä oli sisennetty ja tätä oli monta sivua. Tuntui kuin tämä olisi ollut irrallinen liite kirjassa, samaan tapaan kuin kirjasta löytyy lopusta liitteenä "Uudiskielen periaatteet".

Tätä lukiessa voi jo tajuta ettei kirjassa varsinaista juonta ole. Siinä ei oikeastaan tapahdu mitään. Winston on vain henkilö maailmassa jonka Orwell on rakentanut. Suurin osa kirjasta on kuvausta miten Isoveli toimii ja miten tämä on vaikuttanut maailmaan. Kirjan takakannessa on teksti "Kenties kaikkien aikojen luetuin poliittinen trilleri", kuvaus joka sellaisenaan ei paljoa vastaa tekstiä. Luetuin. Kyllä, ehkä. Poliittinen trilleri. Kyllä, ehkä. Maineensa veroinen poliittinen trilleri. Ei. Tästä en saanut millään trilleriä. En missään välissä kiinnostunut kenestäkään hahmosta ja en todellakaan välittänyt mitä Winstonille tapahtuu. Odotin vain että milloin hän jää kiinni, olihan hän jo kirjan ensimmäisessä luvussa todennut jäävänsä kiinni ja mitä pidemmälle teosta luki, tuli tämä seikka varmaksi. Tapa jolla Winston lopulta jää kiinni, ei ollut edes mitenkään kuumottava, monta sivua kestänyt kissa -ja hiiri -leikki.

Lukisinko kirjan uusiksi? En. Suosittelisinko sitä muille? Kyllä, henkilöille joille yksittäisen valtion tai yrityksen vallantavoittelu tuntuu yhdentekevältä. Haluanko nähdä kirjasta tehdyn elokuvaversion? Haluan. Jo siinä toivossa että kirjassa on vain vajaat 370 sivua ja varsinaista materiaali on vain maailman kuvausta. Haluan nähdä onko elokuvaan saatu juoni ja onko lopputulosta muutettu.

Mitä annan kouluarvosanaksi tälle ja onko se linjassa aiempien arvosanojen kanssa? 1984 on selkeästi helpompaa ja viihdyttävämpää luettavaa kuin Rikos ja rangaistus, mutta ei todellakaan yhtä viihdyttävää kuin Agatha Christie. Alan ymmärtää miksi kouluarvosanat ovat huono asteikko arvosteluun. Annetaan 6/10.

George Orwell: Vuonna 1984 (WSOY, 2014. 370 sivua. Alkuteos Nineteen Eighty-Four, 1949. Suomentanut Raija Mattila.)

En arvannut murhaajaa, en ollut edes lähelläkään omassa veikkauksessani. Olinko pettynyt? En todellakaan. Eikä yksikään pelastunut on yksi parhaista mysteeritarinoista joita olen ... lukenut (kokemukseni mysteeritarinoista perustuvat BBC:n Sherlock -tv-sarjaan sekä Hercule Poirot -tv-sarjaan)


Olin varautunut että kyseessä olisi ollut Hercule Poirot -romaani, johon useimmiten Agatha Christien yhdistän, mutta ilokseni huomasin että kyseessä oli kirjailijan muusta tuotannosta eroava teos jossa varsinaista salapoliisia ei ole. Lukijan annettiin seurata tapahtumia vierestä, eri henkilöiden näkökulmasta. Mysteerin selvitystä ei helpotettu erillisen toimijan puolesta, joskin saarella olevat henkilöt pohtivat mahdollista murhaajaa kuin erillinen toimija olisi tehnyt. Tässä on kuitenkin se ero erilliseen toimijaan, että kun mukana on Hercule Poirot, niin voidaan varma hän ei ole tekijä ja puhuu vain totta. Eikä yksikään pelastunut -kirjassa taasen päähenkilöiden pohtiessa mahdollista murhaa ei voida olla koskaan varmoja että puhuvatko kaikki totta, vai johdattaako joku henkilöistä mahdollisesti muita tahallaan harhaan.

Tavallaan astun nyt kuoppaan yrittäessäni purkaa ja arvostella tätä klassikkoromaania. Aiemmat lukemani ovat olleet teoksia joita en normaalisti avaisi. Agatha Christien osalla tiesin kuitenkin mitä voisin odottaa. Olen vuosien saatossa seurannut David Suchetin tähdittämää Hercule Poirot -sarjaa ja tiesin että mitä suurin piirtein odottaa. Tässä kirjassa ei ole mitään suurempaa, erikseen tajuttavaa merkitystä. Tarina on puhdasta mysteerin ratkontaa ja nuoremmalle sukupolvelle lähimmäksi tätä pääsee Cluedo -lautapeli ja tästä tehty hyvin elokuvaversio joka parodioi koko genreä kolmella vaihtoehtoisella lopullaan. Cluedo -lautapelin ensimmäinen versio ilmestyi vuonna 1944 ja vaikkakin tarina jakaa hyvin paljon yhtäläisyyksiä Christien tarinaan, ei Cluedo virallisesti perustu kirjan tarinaan. Aika sotien välillä, kuten Eikä yksikään pelastunut -kirjan esipuhe kertoo, oli erilaisten salapoliisi -ja mysteeritarinoiden kulta-aikaa. Eikä yksikään pelastunut -kirjan lukeneille, mutta Clue/Cluedo -elokuvan ohittaneille suosittelenkin elokuvan katsomista (tekstiä kirjoittaessani elokuva on vielä nähtävissä Suomen Netflixissä) jo pelkästään Tim Curryn näyttelijäsuorituksen takia ja elokuvalla on pienimuotoinen kulttiasema.

No mitä itse kirjaan tulee? Löysinkö kirjasta mitään huonoa? Tarinan päähenkilöt olivat hyvin yksiulotteisia, mutta tarinan kannalta tämä ei ollut tärkeätä. En olettanutkaan että vajaassa 300 sivussa pystyttäisiin murhaamaan kymmenen henkilöä ja antamaan heille lihaa luiden päälle. Eikä tämä ole tarkoitustaan. Tämä on helppoa luettavaa ensikertalaiselle joka rupeaa lukemaan kirjoja internetin "100 kirjaa jotka jokaisen tulisi lukea" -listojen perusteella ja yrittää ymmärtää mistä on jäänyt paitsi. Murhaajan motiivi sentään kerrottiin, joskin pikkutarkkuuteen tarttuva henkilö ulkoinen henkilö (lue: minä) olisi saattanut huomata murhaajan jo aiemmin. En ole lukenut kirja-arvosteluja ja en ajattelut tehdä näin jatkossakaan, mutta voisin kuvitella että moni mysteeritarinoiden lukija ajattelee mitä itse olisi tehnyt vastaavassa tilanteessa. Myönnettäköön että kirjaa lukiessani en miettinyt asiaa, vaan antauduin kirjan tarinan vietäväksi. Jälkikäteen ajateltuna oma toimintamallini olisi ollut hyvin erilainen. Tiedättehän skenaarion kauhuelokuvista, jossa seuraat vierestä jossa päähenkilö tekee juuri niinkuin ei kannattaisi. Tätä ennen miettinyt vasta kuin puolituntia kirjan luettuani. Tarina oli hyvin vetävä ja oli kuin olisin noin parin tunnin ajan seurannut hyvää elokuvaa. 

Oliko murhaajan motiivi mielestäni uskottava? Eeh.. miten asian nyt ilmaisi. Ollaan hyvin harmailla vesillä minun moraalikäsityksessäni. Osa minusta ymmärtää teon motiivin, mutta rationaalinen osa minussa tahtoi sanoa "Et sä nyt voi tehdä". Toisaalta sitä vartenhan näitä kirjoja kirjoitetaan, mietitään asioita mitä jokainen tekisi vastaavassa tilanteessa. 

Oliko kirjassa ketään kiinnostavia hahmoja? Ei. Kuten sanottua, kirjan päähenkilöt olivat hyvin yksiulotteisia. Tässä tarinassa oli hyvin huono lähteä sporttaamaan ketään, koska kaikista kerrottiin saman verran taustatietoa sille tasolle että itselleni oli aivan sama kuka oli murhaaja ja kuka selviytyisi. 

Vajaasta kolmesta sadasta sivusta on paha sanoa yhtään enempää vertailukohtien puuttuessa, joten hypätään suoraan kouluarvosanoihin. Jos "Kaikki se valo jota emme näe" on 10/10, niin mikä on tämän arvosana kirjan ollessa oikeasti hyvä. Mysteerikertomuksena 10/10, mutta kirjallisuuden klassikkona ... 7/10. 

Agatha Christie: Eikä yksikään pelastunut (WSOY, 2014. 299 sivua. Alkuteos And Then There Were None, 1939. Suomentanut ja tarkastanut Helka Varho.)