Vuonna 1984 on kirja johon minulla oli suuret odotukset. Kirjaan on viitattu monesti puhuttaessa yksittäisen henkilön tietoturvasta ja valtion tavasta tarkkailla jokaisesta sen kansalaistaan. Tiesin siis etukäteen raamit mistä kirja tulisi kertomaan, joten varsinainen tarina ei tule minulle yllätyksenä. 



Vuonna 1984 onkin tarinan kehysraamiensa takia yhä ajankohtaisempi. Aloitettunani lukemaan kirjaa, uutisoitiin Applen päätöksestä olla suostumatta Yhdysvaltain liittovaltion keskusrikospoliisin (FBI) suostumukseen rakentaa erikoisversio iOSista, joka olisi mahdollistanut iOSin lukituksen poistamisen muultakin kuin henkilöiltä joka sen alunperin asettanut. Tämä on toki hyvin kaukana kirjan kuvaamasta maailmasta, mutta toisaalta hyvin lähellä maailmaa missä valtio pystyy seuraamaan kaikkea mitä teet. Kirjassa nuo työkalut olivat teleruudut; oikeassa maailmassa älypuhelimet. Älypuhelimet ovat muutenkin niitä harvoja teknisiä laitteita mitä harva science fiction -kirjallisuuteen laskettava teos on ennustanut.

Kirjasta on todennäköisesti hyvinkin monta erilaista analyysia, joten en lähde puuttumaan siihen mitä kirja yrittää sanoa. Pureudun mieluummin siihen että onko kirja enemmänkin teos johon kannattaa aikansa käyttää. Yleissivistyksen kannalta toki kirja on suositeltava luettavan, mutta kuten aiemmin sanottu; kirjan kuvaamat teemat ja niitä vastustavat tahot ovat tulleet nykyisessä maailmassa jo hyvin esille. Mitään uutta kirja ei siis tarjoa. Se vain kertoo että miten ajastaan edellä Orwell oli kirjaansa kirjoittaessaan.

1984 jakautuu kolmeen osaan. Ensimmäinen osa on Winstonin ja hänen tulevan rakkautensa esittelyä, toisessa osassa käsitellään suurimmaksi osaksi Emmanuel Goldsteinin kirjoittamaa kirjaa "Oligarkkinen kollektivismi, sen teoria ja käytäntö" ja kolmas osa päätös ensimmäisen osan pohjustukselle. Toisen osa kirjan käsittely meni niin pitkälle, että kirja oli käytännössä toinen kirja kirjan sisällä. Tekstiä oli sisennetty ja tätä oli monta sivua. Tuntui kuin tämä olisi ollut irrallinen liite kirjassa, samaan tapaan kuin kirjasta löytyy lopusta liitteenä "Uudiskielen periaatteet".

Tätä lukiessa voi jo tajuta ettei kirjassa varsinaista juonta ole. Siinä ei oikeastaan tapahdu mitään. Winston on vain henkilö maailmassa jonka Orwell on rakentanut. Suurin osa kirjasta on kuvausta miten Isoveli toimii ja miten tämä on vaikuttanut maailmaan. Kirjan takakannessa on teksti "Kenties kaikkien aikojen luetuin poliittinen trilleri", kuvaus joka sellaisenaan ei paljoa vastaa tekstiä. Luetuin. Kyllä, ehkä. Poliittinen trilleri. Kyllä, ehkä. Maineensa veroinen poliittinen trilleri. Ei. Tästä en saanut millään trilleriä. En missään välissä kiinnostunut kenestäkään hahmosta ja en todellakaan välittänyt mitä Winstonille tapahtuu. Odotin vain että milloin hän jää kiinni, olihan hän jo kirjan ensimmäisessä luvussa todennut jäävänsä kiinni ja mitä pidemmälle teosta luki, tuli tämä seikka varmaksi. Tapa jolla Winston lopulta jää kiinni, ei ollut edes mitenkään kuumottava, monta sivua kestänyt kissa -ja hiiri -leikki.

Lukisinko kirjan uusiksi? En. Suosittelisinko sitä muille? Kyllä, henkilöille joille yksittäisen valtion tai yrityksen vallantavoittelu tuntuu yhdentekevältä. Haluanko nähdä kirjasta tehdyn elokuvaversion? Haluan. Jo siinä toivossa että kirjassa on vain vajaat 370 sivua ja varsinaista materiaali on vain maailman kuvausta. Haluan nähdä onko elokuvaan saatu juoni ja onko lopputulosta muutettu.

Mitä annan kouluarvosanaksi tälle ja onko se linjassa aiempien arvosanojen kanssa? 1984 on selkeästi helpompaa ja viihdyttävämpää luettavaa kuin Rikos ja rangaistus, mutta ei todellakaan yhtä viihdyttävää kuin Agatha Christie. Alan ymmärtää miksi kouluarvosanat ovat huono asteikko arvosteluun. Annetaan 6/10.

George Orwell: Vuonna 1984 (WSOY, 2014. 370 sivua. Alkuteos Nineteen Eighty-Four, 1949. Suomentanut Raija Mattila.)

En arvannut murhaajaa, en ollut edes lähelläkään omassa veikkauksessani. Olinko pettynyt? En todellakaan. Eikä yksikään pelastunut on yksi parhaista mysteeritarinoista joita olen ... lukenut (kokemukseni mysteeritarinoista perustuvat BBC:n Sherlock -tv-sarjaan sekä Hercule Poirot -tv-sarjaan)


Olin varautunut että kyseessä olisi ollut Hercule Poirot -romaani, johon useimmiten Agatha Christien yhdistän, mutta ilokseni huomasin että kyseessä oli kirjailijan muusta tuotannosta eroava teos jossa varsinaista salapoliisia ei ole. Lukijan annettiin seurata tapahtumia vierestä, eri henkilöiden näkökulmasta. Mysteerin selvitystä ei helpotettu erillisen toimijan puolesta, joskin saarella olevat henkilöt pohtivat mahdollista murhaajaa kuin erillinen toimija olisi tehnyt. Tässä on kuitenkin se ero erilliseen toimijaan, että kun mukana on Hercule Poirot, niin voidaan varma hän ei ole tekijä ja puhuu vain totta. Eikä yksikään pelastunut -kirjassa taasen päähenkilöiden pohtiessa mahdollista murhaa ei voida olla koskaan varmoja että puhuvatko kaikki totta, vai johdattaako joku henkilöistä mahdollisesti muita tahallaan harhaan.

Tavallaan astun nyt kuoppaan yrittäessäni purkaa ja arvostella tätä klassikkoromaania. Aiemmat lukemani ovat olleet teoksia joita en normaalisti avaisi. Agatha Christien osalla tiesin kuitenkin mitä voisin odottaa. Olen vuosien saatossa seurannut David Suchetin tähdittämää Hercule Poirot -sarjaa ja tiesin että mitä suurin piirtein odottaa. Tässä kirjassa ei ole mitään suurempaa, erikseen tajuttavaa merkitystä. Tarina on puhdasta mysteerin ratkontaa ja nuoremmalle sukupolvelle lähimmäksi tätä pääsee Cluedo -lautapeli ja tästä tehty hyvin elokuvaversio joka parodioi koko genreä kolmella vaihtoehtoisella lopullaan. Cluedo -lautapelin ensimmäinen versio ilmestyi vuonna 1944 ja vaikkakin tarina jakaa hyvin paljon yhtäläisyyksiä Christien tarinaan, ei Cluedo virallisesti perustu kirjan tarinaan. Aika sotien välillä, kuten Eikä yksikään pelastunut -kirjan esipuhe kertoo, oli erilaisten salapoliisi -ja mysteeritarinoiden kulta-aikaa. Eikä yksikään pelastunut -kirjan lukeneille, mutta Clue/Cluedo -elokuvan ohittaneille suosittelenkin elokuvan katsomista (tekstiä kirjoittaessani elokuva on vielä nähtävissä Suomen Netflixissä) jo pelkästään Tim Curryn näyttelijäsuorituksen takia ja elokuvalla on pienimuotoinen kulttiasema.

No mitä itse kirjaan tulee? Löysinkö kirjasta mitään huonoa? Tarinan päähenkilöt olivat hyvin yksiulotteisia, mutta tarinan kannalta tämä ei ollut tärkeätä. En olettanutkaan että vajaassa 300 sivussa pystyttäisiin murhaamaan kymmenen henkilöä ja antamaan heille lihaa luiden päälle. Eikä tämä ole tarkoitustaan. Tämä on helppoa luettavaa ensikertalaiselle joka rupeaa lukemaan kirjoja internetin "100 kirjaa jotka jokaisen tulisi lukea" -listojen perusteella ja yrittää ymmärtää mistä on jäänyt paitsi. Murhaajan motiivi sentään kerrottiin, joskin pikkutarkkuuteen tarttuva henkilö ulkoinen henkilö (lue: minä) olisi saattanut huomata murhaajan jo aiemmin. En ole lukenut kirja-arvosteluja ja en ajattelut tehdä näin jatkossakaan, mutta voisin kuvitella että moni mysteeritarinoiden lukija ajattelee mitä itse olisi tehnyt vastaavassa tilanteessa. Myönnettäköön että kirjaa lukiessani en miettinyt asiaa, vaan antauduin kirjan tarinan vietäväksi. Jälkikäteen ajateltuna oma toimintamallini olisi ollut hyvin erilainen. Tiedättehän skenaarion kauhuelokuvista, jossa seuraat vierestä jossa päähenkilö tekee juuri niinkuin ei kannattaisi. Tätä ennen miettinyt vasta kuin puolituntia kirjan luettuani. Tarina oli hyvin vetävä ja oli kuin olisin noin parin tunnin ajan seurannut hyvää elokuvaa. 

Oliko murhaajan motiivi mielestäni uskottava? Eeh.. miten asian nyt ilmaisi. Ollaan hyvin harmailla vesillä minun moraalikäsityksessäni. Osa minusta ymmärtää teon motiivin, mutta rationaalinen osa minussa tahtoi sanoa "Et sä nyt voi tehdä". Toisaalta sitä vartenhan näitä kirjoja kirjoitetaan, mietitään asioita mitä jokainen tekisi vastaavassa tilanteessa. 

Oliko kirjassa ketään kiinnostavia hahmoja? Ei. Kuten sanottua, kirjan päähenkilöt olivat hyvin yksiulotteisia. Tässä tarinassa oli hyvin huono lähteä sporttaamaan ketään, koska kaikista kerrottiin saman verran taustatietoa sille tasolle että itselleni oli aivan sama kuka oli murhaaja ja kuka selviytyisi. 

Vajaasta kolmesta sadasta sivusta on paha sanoa yhtään enempää vertailukohtien puuttuessa, joten hypätään suoraan kouluarvosanoihin. Jos "Kaikki se valo jota emme näe" on 10/10, niin mikä on tämän arvosana kirjan ollessa oikeasti hyvä. Mysteerikertomuksena 10/10, mutta kirjallisuuden klassikkona ... 7/10. 

Agatha Christie: Eikä yksikään pelastunut (WSOY, 2014. 299 sivua. Alkuteos And Then There Were None, 1939. Suomentanut ja tarkastanut Helka Varho.)

Hyppään kirjoituksissani suoraan viimeisimpään luettuun teokseen, juuri päätökseen saatuun Dostojevksin Rikoksen ja rangaistukseen. Aivan ensimmäiseksi täytyy sanoa että, jos lähdette lukemaan teosta, hankkikaa siitä ajan mukainen, mieluiten Olli Kuukasjärven Otavalle 2008 tehty uusi suomennos luettavaksenne. Bon -brändin alla julkaistava pokkariteos voi huokuttaa hinnallaan, mutta J.A. Hollon käännös yhdessä kirjan käyttämän fontin sekä rivivälin kanssa on yhtä tuskaa lukemisinnolle ja silmille.



No mitä itse teokseen tulee, niin ensimmäisenä suurta hämmennystä aiheutti Dostojevksin tapa käyttää kirjan henkilöistä kahta, välillä kolmeakin nimeä. Miten? Käyttämällä venäjänkielistä tapaa antaa henkilöille etunimi, sukunimi ja isännimeä. Esimerkiksi Lauri Juhanpoika Virtanen sisältää nämä kaikki. Näiden nimien lisäksi osasta henkilöistä käytettiin lyhennettä, eräänlaista lempinimeä. Jouduin kaivamaan Wikipediasta erillisen taulukon kirjan alkupuolella päästäkseni jyvälle tästä sekamelskasta, koska nimiä vaihdettiin lennossa ja välillä ihmettelinkin että onko tarinaan tuotu uusi henkilö kun tarinan alkupuolella esiteltyä Razumikhiniä ruvettiin yllättäen puhuttelemaan Dmitry Prokfyichiksi.

Päästyäni tästä yli, osasin jo yhdistää kuka oli kukin, vaikkakin tämä vaati aina välillä muistelua. Olin tätä ennen lukenut juuri Mihail Bulgagovin Saatana saapuu Moskovaan teoksen joten kurjuus ja venäläinen elämäntyyli oli jotenkin minulle jo tuttua. Bulgagovin sata vuotta uudempaan teokseen verrattuna elämän tyyli oli kuitenkin jotain täysin uutta minulle. Rahan arvo yllätti minut ensimmäisenä, en vain kyennyt ymmärtämään miten köyhyyteen ajautunut Raskolnikov tappeli panttaajaeukon kanssa kahdesta ja puolesta ruplasta. 

Ei muutakuin selvittämään sitten.

Markan ollessa vuonna 1860 sidottu ruplan arvoon, yhden markan olleen 1/4 silloisen ruplan arvosta, pystyin laskemaan ruplan arvon nykyeuroon. Vuoden 1860 markka vastaa nykypäivänä noin 4,9 euroa Tilastokeskuksen rahanarvonkerroin taulukon mukaan. Näin ollen rahasummat vastasivat pitkälti nykyeuron arvoa ja vuonna 1860 tuo vastasi myös suoraan ruplissa pietarilaisen työmaatekijän päiväpalkkaa ja saman selvityksen mukaan 5.5 ruplalla pystyi hankkimaan peräti 16 kiloa lihaa.

Noniin, nyt tiedämme miksi kaikki tappelevat rahasta ja ymmärrän nyt hieman paremmin Raskolnikovin toissijaista motiivia murhata panttaajaeukko.

Kieliasu tai pikemminkin Dostojevskin tapa käydä keskusteluja oli toinen vaikea kohta minulle. Oli kuin kaikki keskustelut olisivat täyttä tajunnanvirtaa, ilman järkevää kiinnekohtaa. Usein keskusteluissa törmäsi harvinaisen ärsyttävään tapaan viljellä jatkuvasti kolme pistettä ilmaisemaan henkilön tapaa miettiä ja katkoa lauseitaan esimerkiksi näin "-- Hyvästi, Rodion. Tiedätkö, veikkonen . . . oli aika . . . mutta olkoon, hyvästi nyt . . . niin katsos, oli aika . . . No, jää hyvästi!". Yritä tuollaisessa sitten pysyä mukana, kun tätä tapahtuu jatkuvasti. Keskusteluja ja erilaisia päähenkilöiden sisäisiä mietintöjä Rikos ja rangaistus on täynnä, onhan kyseessä romaani joka käsittelee moraalisia ongelmia.

Vaikeat ja hämmentävät kohdat pistäen sivuun, mikä oli itse kirjan tarina? Wikipedian lyhyen  juonikuvauksen mukaan "Rikoksessa ja rangaistuksessa nuori ylioppilas Raskolnikov tekee rikoksen 1800-luvun Pietarissa: murhaa koronkiskojaeukon ja tämän paikalle sattuneen sisaren. Hän ei tee murhaa niinkään ryöstöaikeissa vaan kokeillakseen ja todistaakseen itselleen olevansa moraalisesti valioihminen. Ryöstösaaliilla hän pystyisi tekemään hyviä tekoja, jotka hyvittäisivät murhan. Kirja kuvaa teon henkisiä ja fyysisiä vaikutuksia Raskolnikoviin.". Puretaan tämä osiin, mitä tämä tarkoittaa henkilölle joka on tottunut seuraamaan mainstream -valtamediaa? 

Kuka luetaan Raskolnikovin mukaan valioihmisiin? Napoleon Bonaparte. Kirjan tarinassa Raskolnikovilla on teoria, jossa ihmiset jaetaan kahteen kategoriaan, kärjistettynä ihmismassaan ja henkilöihin joilla on oikeutus tehdä merkittäviä asioita suuremman hyvän vuoksi. Esimerkiksi sir Isaac Newton olisi ollut oikeutettu murhaamaan kaikki henkilöt joiden mukaan hänen painovoimalakinsa ei olisi totta. Samalla perusteella Raskolnikov haluaa todistella itselleen olevansa muita parempi, vähintäänkin selvittää että painiiko hän samassa sarjassa maailmanhistorian merkittävien henkilöiden kanssa. Kirjassa tätä käsitellään muutaman kerran esimerkkien kautta, mutta teoria useimmiten teilataan liian julmana. Luettuna tämä oli kiinnostavimpia osia kirjasta sillä kuten aiemmin sanottu kirja myös kuvaa Raskolnikovin henkistä ja fyysistä kehittymistä.

Voi veljet että kuumeisen ja hourailevan päähenkilön seuraaminen voi olla raskasta. Ymmärrän että tässä yritetään näyttää päähenkilön tunnontuskia konkreettisella tavalla tai vaihtoehtoisesti en ymmärrä ja oli vain vähintäänkin normaalia 1800 -luvun Venäjällä että jokainen oli vähintään kuumeessa kerran viikossa. Sen lisäksi että Raskolnikov paljastaa lähestulkoon tekonsa houreillessaan kuumeessa, niin tämän seuraaminen on hyvin raskasta. Päähenkilö ei halua kuin A) nukkua B) olla keskustelematta kenellekään C) tiuskia muille. Olisin sanonut että kyseessä on kunnon teiniangsti kyseessä, mutta nähtävästi ikää herralla on kuitenkin 24 vuotta lopun perusteella. Pidemmän päälle toivoo että kirja siirtyi pois muihin kirjan päähenkilöihin, Raskolnikovin ystävään Razumikhiniin tai hänen siskoaansa (Dunja) jahtaavaan Lužiniin. 

Tekeekö Raskolnikov mitään sitten ryöstösaaliillaan? Ei. Odotin pitkään että hän olisi palannut ryöstösaaliin luo olisi auttanut selkeästi hädässä olevia ystäviään ja koko ajatus siitä että on oikeutettu murhaamaan ihmisiä auttaakseen muita olisi tehnyt jotenkin järkeä. Sen sijaan suurimman osan kirjasta Raskolnikov tuskailee että milloin kukakin on päässyt perille hänen teoistaan ja vuoroin eri henkilöt tulevat hänen luokseen tuskailemaan miten hän on kipeänä ja ei halua seuraa. Näin nykypäivänä tuntuu hassulta kirjan tapa käsitellä sairautta. Jokainen joka puhuu suoraan tai hieman sekavia on automaattisesti kipeä ja ryypyn tarpeessa.

Kuten jo voi arvostelun sävystä huomata, kirja ei ollut sellainen mitä kuvittelin. Tiesin ryhtyväni johonkin sellaiseen suoritukseen joka ei ole minulle ominta. Psykologia ei ole ollut koskaan vahvuuteni ja tästä kirjasta saakin varmaan paljon enemmän irti kun osaa tulkita paremmin päähenkilön sisäistä tuskaa. Elättelin toivoa isommasta juonen kaaresta ja salapoliisiromaanista, mutta todellisuus oli minulle enemmänkin sarja irrallisia kohtauksia. Tämä myös selittäneen miksi kirjasta on tehty useampi näytelmäversio. Lavastusta ei paljoa tarvitse ja suurin osa jännitteestä perustuu henkilöiden väliseen kemiaan. Kouluarvosanaksi antaisin 6/10. Tämä siis henkilölle joka tietää paremmin että Jaffa voi olla myös rotu ja on hyvin tyytymätön kuullessaan että RDA aiotaan korvata nuoremmalla versiolla.

Fjodor Dostojevski: Rikos ja rangaistus (Karisto, 2013, 16. painos. 516 sivua. Alkuteos Prestuplenije i nakazanije, 1866. Suomentanut M. Vuori. Täydellisen kielentarkistuksen v. 1985-1986 suorittanut Lea Pyykkö.)

Olin ennen tätä kirjaa lukenut Karen Joy Fowlerin Olimme aivan suunniltamme ja Andy Weirin Yksin Marsissa jotka olivat antaneet minulle mielikuvan että kirjojen lukeminen voi olla oikeasti, pitkästä aikaa, viihdyttävää. Ennen näiden kirjojen lukua olin pitänyt pidemmän tauon lukemisesta, joskin loppuvuotta kohden alkanut taas lukea yhä enemmän. 

Sain Doerrin teoksen jouluksi, koska olin etsinyt kirjaa viime vuoden syksyn kirjamessuilla luettunani siitä alkuvuodesta Imagesta arvostelun. Itse en seuraa kirjojen julkaisuja mitenkään, muuten kuin lukemalla satunnaisia kirja-arvosteluita. En edes tiennyt että kirja oli Pulitzer -voittaja ja tälläkään tiedolla en olisi tiennyt mitään, koska en tiennyt muita Pulitzer -voittajia. Pulitzer -palkinnon merkityksen selvitettyäni sain idean jossa vuosi 2016 olisi klassikkokirjojen vuosi -- Netflix saisi jäädä sivuun hetkeksi. Ottaisin agendakseni lukea mahdollisimman monta klassikkokirjaa vuoden aikana ja Doerrin kirja saisi olla ensimmäinen, helppo aloitus.



Kirja itsessään, kasuaalille lukijalle, oli kantensa perusteella juuri
sellainen kirja jonka ohittaisin samantien kirjakaupassa. Pelkkä kirjan nimi antoi olettaa että kyseessä on jotain sellaista mitä en vain osaisi arvostaa, saati tajuta. Takakantta tutkimalla selvisi että kyseessä toiseen maailmansotaan sijoittuva kirja. Miksi ette tätä sitten kannessa ilmaisseet? Myönnän toki, Saint-Malon kaupunki näyttää kauniilta ja visuaalinen ilme voittaa useimmat näkemäni kirjan kannet.

Tämän tiedon perusteella kansi antoi olettaa että kyseessä on jokin nyky-Hollywoodin draamaa toisen maailmansodan aikaisessa miljöössä, olematta kuitenkaan sotaa. Aivan kuin Ralph Fiennesin Englantilainen potilas -- romanttista draamaa toisen maailmansodan aikaan. Eihän kukaan nyt sellaista jaksa katsoa, kun vaihtoehtona on oikeasti elokuvia jotka liimaavat sinut ruudun eteen kuten Spielbergin eepos Matt Damonin pelastamisesta kustannuksista välittämättä.

Oikei, no annetaan silti mahdollisuus. Ei tätä varmaan suotta ole kehuttu. 543 sivua. Kyllä tähän pystyy. Paljastan samantien totuuden, kirjan lukeminen vei minulta noin neljä päivää siten että loput pari sataa sivua luin yhdellä kertaa. Minulle tämä on merkki hyvästä kirjasta. Alku ei kuitenkaan antanut mitään osvittaa tästä, matelin alun ja toivon että tarina pääsisi alkuun. Kirja alkaa tarantinomaisesti kertomalla lopusta pätkän ja hypäten sitten takaisin kymmenen vuoden taakse vuorotellen esitellen kahta kirjan päähenkilöä Marie-Laurien ja Wernerin lyhyillä pätkillä. 

Lyhyet jaksot olivat loistava tapa saada kiinnostus pysymään alussa, lopussa tätä pätkimistä alkoi lähinnä inhota. Halusin tietää enemmän mitä tapahtui joko Marie-Laurielle tai Wernerille. Ei minua kiinnostanut mitä tapahtuu vääpeli von Rumpelille (kirjassa on siis kolmaskin polku mitä seurata -- tästä myöhemmin). Kirja otti noin sata sivua, kunnes se alkoi viemään mukanaan. Päähenkilöiden elämää seurattiin samalla kuin sen aikainen natsi-Saksa alkoi nousta valtaan ja tämän vaikutukset alkoivat näkymään myös Saksaa ympäröivissä maissa. 

Werner liittyy vuosien kuluessa SS-joukkojen kouluun myöhemmin liittyen itse SS-joukkoihin. Tässä kohtaa sisäinen sotahulluni heräsi ja rupesi ahmimaan kirjaa. Natsien älyttömät hankkeet, varsinkin yliluonnolliset ovat aina kiehtoneet oli media mikä tahansa (Kadonneen aarteen metsästäjät, Wolfenstein: New Order). Wernerin kuvaukset SS-koulun toiminnasta olivat samaan aikaan kiehtovia ja hyvin kuvaavia miten lapsia aivopestiin tuolloin uskomaan että Führerin sanat, toiveet, olivat laki ja kaikki muu vääräuskoisuutta. 

Marie-Laurien tarinaa seurataan ensimmäkseen hänen isänsä Danielin, Pariisin Luonnontieteellisen museon lukkosepän kautta. Marie-Laurie on sokea. Tästä päättelen kirjan nimenkin johtuvan. Kirjassa kuvaillaan usein miten Marie-Laurie pystyy "näkemään" asioita eri väreissä ja tämä tapahtuu hyvin kuvaavasti. Marie-Laurie ja Daniel asuvat Pariisissa niin kauan kunnes Natsi-Saksa valloittaa Ranskan vuonna 1940. Tämän jälkeen he muuttavat Saint-Malon rannikkokaupunkiin turvaan. 

Loppukirja onkin ajan kulumista ja sitä että seurataan miten Marie-Laurien ja Wernerin elämät lähentyvät. Se miten tämä on toteutettu, on järkevää ja loogista. Toinen päähenkilöistä harrastaa jo nuoresta pitäen radio-tekniikkaa ja vastarinta oli riippuvainen radiolähetyksistä organisoidessaan sissi-hyökkäyksiä natsien eri sotilaskohteisiin. Tästä on helppo rakentaa tarinan kaari, jossa henkilöt tapaavat toisensa. 

Entä se vääpeli von Rumpel? Mikä äijän rooli tässä tarinassa on? von Rumpel on Adolfin nimittämä "puhdasverinen" jalokivikauppias (stereotyyppisesti: mikä on yleisin ammatti mihin juutalaiset yhdistetään?) ja hänellä on oma agendansa tässä saagassa. Pariisin luonnontieteellinen museo on säilöö Liekkien Meri -nimistä jalokiveä ja samaan aikaan Adolf alkanut kerätä Euroopan rikkauksia koottavaksi, yhteen, massiviiseen museoon. Von Rumpelilla on myös omat halunsa saada timantti haltuunsa johtuen jalokiven, legendan mukaan, ohittamattomista "ominaisuuksista". Ohittamaton MacGuffin tarinaan, kahdella tasolla. Timantin nykyisen sijainnin perusteella voittekin päätellä miten von Rumpel sidotaan tarinaan kiinni. 

Palataan siis alkuun. 543 sivua. Kansi antaa mielikuvan jostain draamasta ja alku vaatii ponnistelua. Mikä on lopputulema kouluarvosanolla mitattuna? 10/10. Odotanko elokuvaversiota. En. Marie-Laurien sokeutta ei voi kuvallisesti ilmaista siten että siinä olisi järkeä. Mitä suosittelen kuunneltavaksi tämän kirjan kanssa? Klassista. Mitä vanhempaa, sen parempi.

Anthony Doerr: Kaikki se valo jota emme näe (WSOY, 2015. 543 sivua. Alkuteos All the Light We Cannot See, 2014. Suomentanut Hanna Tarkka.)