Kärpästen herra kuuluu kategoriaan "olen nähnyt elokuvan, kirjaa en ole lukenut". Muistoni elokuvasta olivat sen verran hyvät, joskin hämärät, että uskalsin luottavaisin mielin lähteä tutustumaan Nobelin kirjallisuuden palkinnon voittaneen, William Goldingin kulttiteokseen - kuten kirjan takakansi haluaa lukijalle väittää.
Ongelmaksi minulle muodostui, että kirjan aihe ei ollut minulle mitenkään uusi, saati mullistava. 2000 -ja 2010 -luvuilla ilmestyneet Battle Royale ja Nälkäpeli antavat saman perusjuonen nykylukijalle nykyaikaan päivitettynä. Aiemmin mainittujen teosten pääpaino on enemmän väkivallan kuvaamisessa, ainakin elokuvaversioissa, kuin yhteiskunnan ylläpitämisessä vaikeissa olosuhteissa. Yhteys Nälkäpeliin on huomattu muidenkin toimesta ja löysin internetin kätköistä ohjeistuksen miten toiseen maailmansotaan sijoittuva Kärpästen herra saadaan nykypäivään paremmin kiinni ja sen teemat saadaan kouluopetukseen mukaan vaihtamalla teos Suzanne Collisin Nälkäpeliin.
Netflixiä seuranneena ja elokuvien kasvattina, Kärpästen herra tuntuikin paljon kevyemmältä kuin julmasta väkivallasta muistettava Battle Royale. Siinä missä Battle Roayle pääidea oli pakottaa satunnaisesti valitun koululuokan oppilaat tappamaan toisensa siten, että vain yksin luokan oppilaista jää henkiin; kärpästen herrassa joukko englantilaisia opiskelijapoikia haaksirikkoutuu autiolle saarelle ja he yrittävät tehdä kaikkensa tullakseen pelastetuksi. Näin siis ainakin kirjan alussa, kunnes kuten normaali yhteyskunta, kohtaavat pojat vastoinkäymisiä ja valtataisteluita. Sanomattakin on selvää että Kärpästen herran 264 sivulla lapset jakaantuvat kahteen ryhmään vahvimpien alfa-urosten (Ralph ja Jack) mukaisesti. Ralphin tavoitteena on saada lapset mahdollisimman nopeasti takaisin sivistyksen pariin, kun taas Jackin motiivina on saavuttaa valtaa ja pitää lapset saarella mahdollisimman pitkään vain metsästämässä ja pitämässä hauskaa.
Tätä kirjoittaessani rupesin tutkimaan kirjan yhtäläisyyksiä nykypäivän tuotoksiin, törmäsin kiinnostaviin huomioihin kirjan yhtäläisyyksistä Lostiin. Kirjassa on kieltämättä samanlaisia kohtauksia, jossa saarella on jotain näkymättömiä hahmoja mihin vain osa saaren pojista uskoo. Tästä onkin johdettu enemmänkin analyysejä, että kuinka originaali Lost oli ja kuinka paljon se lainaisi muista teoksista. Kuitenkin jos olisin tiennyt tämän kulman ennen kirjan lukemista, olisin voinut saada kirjasta enemmän irti. Nyt Kärpästen herra oli minulle vain nopea väliluku ennen kuin lähden tarpomaan läpi toista, pidempää ja syvempää kirjaa. Kärpästen herrassa on lopulta hyvin vähän luettavaa ja siinä ei varsinaisesti ole muuta odotettavaa kuin että; kuinka sekaisin pojat joutuvat ollessaan saarella ja saavatko he pelastuksen. Kirjan hahmot eivät ole sellaisia joihin kiintyy. Ralph sekä Jack ovat johtajina niin iljettäviä että kirjaa lukiessaan käy vaan sääliksi kaikkia jotka joutuvat heidän tielleen. Kirjan ainoa järkevä henkilö on Possu, joka joutuu molempien johtajien ikeen alle oman fyysisen luontonsa vuoksi, mutta Possun hahmokaan ei kehity kirjassa. Hän on alusta loppuun saakka hyvin saamaton ja ei kykene haastamaan Ralphia tai Jackia johtajana, vaikka onkin selkeästi heitä paljon viisaampi ja tietäisi miten toimia eri tilanteissa.
Lukisinko teoksen nyt uusiksi, kun olen selvittänyt yhtäläisyyksiä nykypäivän teoksiin ja tiedän että Kärpästen herrasta voi löytää materiaalia nykypäivän eri johtamismalleihin, niin yrityksissä kuin päivittäisessä elämässä? En ja tämä ei johdu kirjalle valitusta fontista (jostain syystä kirja näytti olevan vain uusiin kansiin pistetty vanha painos, jossa oli korjausmusteen jälkiä peittäen osaa sanoja) vaan siitä että kirja oli loppujen lopuksi hyvinkin tylsä. Siinä ei oikeastaan tapahdu mitään ja loppuratkaisukin oli hyvin tylsä. Tuntui kuin kirja olisi ollut epilogi jollekin suuremmalle ja/tai kirja kärsii aihepiiristään. Joukko nuoria haaksirikkoutuu saarelle jossa ei ole mitään. Tästä on hyvin vaikea saada lisää vaikeuksia tai sisältöä. Kirja kärsii samasta ongelmasta kuin Lost. Ongelmat on kerrottu, hahmot on esitelty. Täällä nyt ollaan, mitä sitten? Kouluarvosanaksi annan 6/10.
William Golding: Kärpästen herra (Otava, 2016. 264 sivua. Alkuteos Lord of the Flies, 1954. Suomentanut Juhana Perkki.)
Ongelmaksi minulle muodostui, että kirjan aihe ei ollut minulle mitenkään uusi, saati mullistava. 2000 -ja 2010 -luvuilla ilmestyneet Battle Royale ja Nälkäpeli antavat saman perusjuonen nykylukijalle nykyaikaan päivitettynä. Aiemmin mainittujen teosten pääpaino on enemmän väkivallan kuvaamisessa, ainakin elokuvaversioissa, kuin yhteiskunnan ylläpitämisessä vaikeissa olosuhteissa. Yhteys Nälkäpeliin on huomattu muidenkin toimesta ja löysin internetin kätköistä ohjeistuksen miten toiseen maailmansotaan sijoittuva Kärpästen herra saadaan nykypäivään paremmin kiinni ja sen teemat saadaan kouluopetukseen mukaan vaihtamalla teos Suzanne Collisin Nälkäpeliin.
Tätä kirjoittaessani rupesin tutkimaan kirjan yhtäläisyyksiä nykypäivän tuotoksiin, törmäsin kiinnostaviin huomioihin kirjan yhtäläisyyksistä Lostiin. Kirjassa on kieltämättä samanlaisia kohtauksia, jossa saarella on jotain näkymättömiä hahmoja mihin vain osa saaren pojista uskoo. Tästä onkin johdettu enemmänkin analyysejä, että kuinka originaali Lost oli ja kuinka paljon se lainaisi muista teoksista. Kuitenkin jos olisin tiennyt tämän kulman ennen kirjan lukemista, olisin voinut saada kirjasta enemmän irti. Nyt Kärpästen herra oli minulle vain nopea väliluku ennen kuin lähden tarpomaan läpi toista, pidempää ja syvempää kirjaa. Kärpästen herrassa on lopulta hyvin vähän luettavaa ja siinä ei varsinaisesti ole muuta odotettavaa kuin että; kuinka sekaisin pojat joutuvat ollessaan saarella ja saavatko he pelastuksen. Kirjan hahmot eivät ole sellaisia joihin kiintyy. Ralph sekä Jack ovat johtajina niin iljettäviä että kirjaa lukiessaan käy vaan sääliksi kaikkia jotka joutuvat heidän tielleen. Kirjan ainoa järkevä henkilö on Possu, joka joutuu molempien johtajien ikeen alle oman fyysisen luontonsa vuoksi, mutta Possun hahmokaan ei kehity kirjassa. Hän on alusta loppuun saakka hyvin saamaton ja ei kykene haastamaan Ralphia tai Jackia johtajana, vaikka onkin selkeästi heitä paljon viisaampi ja tietäisi miten toimia eri tilanteissa.
Lukisinko teoksen nyt uusiksi, kun olen selvittänyt yhtäläisyyksiä nykypäivän teoksiin ja tiedän että Kärpästen herrasta voi löytää materiaalia nykypäivän eri johtamismalleihin, niin yrityksissä kuin päivittäisessä elämässä? En ja tämä ei johdu kirjalle valitusta fontista (jostain syystä kirja näytti olevan vain uusiin kansiin pistetty vanha painos, jossa oli korjausmusteen jälkiä peittäen osaa sanoja) vaan siitä että kirja oli loppujen lopuksi hyvinkin tylsä. Siinä ei oikeastaan tapahdu mitään ja loppuratkaisukin oli hyvin tylsä. Tuntui kuin kirja olisi ollut epilogi jollekin suuremmalle ja/tai kirja kärsii aihepiiristään. Joukko nuoria haaksirikkoutuu saarelle jossa ei ole mitään. Tästä on hyvin vaikea saada lisää vaikeuksia tai sisältöä. Kirja kärsii samasta ongelmasta kuin Lost. Ongelmat on kerrottu, hahmot on esitelty. Täällä nyt ollaan, mitä sitten? Kouluarvosanaksi annan 6/10.
William Golding: Kärpästen herra (Otava, 2016. 264 sivua. Alkuteos Lord of the Flies, 1954. Suomentanut Juhana Perkki.)