Olin ennen tätä kirjaa lukenut Karen Joy Fowlerin Olimme aivan suunniltamme ja Andy Weirin Yksin Marsissa jotka olivat antaneet minulle mielikuvan että kirjojen lukeminen voi olla oikeasti, pitkästä aikaa, viihdyttävää. Ennen näiden kirjojen lukua olin pitänyt pidemmän tauon lukemisesta, joskin loppuvuotta kohden alkanut taas lukea yhä enemmän. 

Sain Doerrin teoksen jouluksi, koska olin etsinyt kirjaa viime vuoden syksyn kirjamessuilla luettunani siitä alkuvuodesta Imagesta arvostelun. Itse en seuraa kirjojen julkaisuja mitenkään, muuten kuin lukemalla satunnaisia kirja-arvosteluita. En edes tiennyt että kirja oli Pulitzer -voittaja ja tälläkään tiedolla en olisi tiennyt mitään, koska en tiennyt muita Pulitzer -voittajia. Pulitzer -palkinnon merkityksen selvitettyäni sain idean jossa vuosi 2016 olisi klassikkokirjojen vuosi -- Netflix saisi jäädä sivuun hetkeksi. Ottaisin agendakseni lukea mahdollisimman monta klassikkokirjaa vuoden aikana ja Doerrin kirja saisi olla ensimmäinen, helppo aloitus.



Kirja itsessään, kasuaalille lukijalle, oli kantensa perusteella juuri
sellainen kirja jonka ohittaisin samantien kirjakaupassa. Pelkkä kirjan nimi antoi olettaa että kyseessä on jotain sellaista mitä en vain osaisi arvostaa, saati tajuta. Takakantta tutkimalla selvisi että kyseessä toiseen maailmansotaan sijoittuva kirja. Miksi ette tätä sitten kannessa ilmaisseet? Myönnän toki, Saint-Malon kaupunki näyttää kauniilta ja visuaalinen ilme voittaa useimmat näkemäni kirjan kannet.

Tämän tiedon perusteella kansi antoi olettaa että kyseessä on jokin nyky-Hollywoodin draamaa toisen maailmansodan aikaisessa miljöössä, olematta kuitenkaan sotaa. Aivan kuin Ralph Fiennesin Englantilainen potilas -- romanttista draamaa toisen maailmansodan aikaan. Eihän kukaan nyt sellaista jaksa katsoa, kun vaihtoehtona on oikeasti elokuvia jotka liimaavat sinut ruudun eteen kuten Spielbergin eepos Matt Damonin pelastamisesta kustannuksista välittämättä.

Oikei, no annetaan silti mahdollisuus. Ei tätä varmaan suotta ole kehuttu. 543 sivua. Kyllä tähän pystyy. Paljastan samantien totuuden, kirjan lukeminen vei minulta noin neljä päivää siten että loput pari sataa sivua luin yhdellä kertaa. Minulle tämä on merkki hyvästä kirjasta. Alku ei kuitenkaan antanut mitään osvittaa tästä, matelin alun ja toivon että tarina pääsisi alkuun. Kirja alkaa tarantinomaisesti kertomalla lopusta pätkän ja hypäten sitten takaisin kymmenen vuoden taakse vuorotellen esitellen kahta kirjan päähenkilöä Marie-Laurien ja Wernerin lyhyillä pätkillä. 

Lyhyet jaksot olivat loistava tapa saada kiinnostus pysymään alussa, lopussa tätä pätkimistä alkoi lähinnä inhota. Halusin tietää enemmän mitä tapahtui joko Marie-Laurielle tai Wernerille. Ei minua kiinnostanut mitä tapahtuu vääpeli von Rumpelille (kirjassa on siis kolmaskin polku mitä seurata -- tästä myöhemmin). Kirja otti noin sata sivua, kunnes se alkoi viemään mukanaan. Päähenkilöiden elämää seurattiin samalla kuin sen aikainen natsi-Saksa alkoi nousta valtaan ja tämän vaikutukset alkoivat näkymään myös Saksaa ympäröivissä maissa. 

Werner liittyy vuosien kuluessa SS-joukkojen kouluun myöhemmin liittyen itse SS-joukkoihin. Tässä kohtaa sisäinen sotahulluni heräsi ja rupesi ahmimaan kirjaa. Natsien älyttömät hankkeet, varsinkin yliluonnolliset ovat aina kiehtoneet oli media mikä tahansa (Kadonneen aarteen metsästäjät, Wolfenstein: New Order). Wernerin kuvaukset SS-koulun toiminnasta olivat samaan aikaan kiehtovia ja hyvin kuvaavia miten lapsia aivopestiin tuolloin uskomaan että Führerin sanat, toiveet, olivat laki ja kaikki muu vääräuskoisuutta. 

Marie-Laurien tarinaa seurataan ensimmäkseen hänen isänsä Danielin, Pariisin Luonnontieteellisen museon lukkosepän kautta. Marie-Laurie on sokea. Tästä päättelen kirjan nimenkin johtuvan. Kirjassa kuvaillaan usein miten Marie-Laurie pystyy "näkemään" asioita eri väreissä ja tämä tapahtuu hyvin kuvaavasti. Marie-Laurie ja Daniel asuvat Pariisissa niin kauan kunnes Natsi-Saksa valloittaa Ranskan vuonna 1940. Tämän jälkeen he muuttavat Saint-Malon rannikkokaupunkiin turvaan. 

Loppukirja onkin ajan kulumista ja sitä että seurataan miten Marie-Laurien ja Wernerin elämät lähentyvät. Se miten tämä on toteutettu, on järkevää ja loogista. Toinen päähenkilöistä harrastaa jo nuoresta pitäen radio-tekniikkaa ja vastarinta oli riippuvainen radiolähetyksistä organisoidessaan sissi-hyökkäyksiä natsien eri sotilaskohteisiin. Tästä on helppo rakentaa tarinan kaari, jossa henkilöt tapaavat toisensa. 

Entä se vääpeli von Rumpel? Mikä äijän rooli tässä tarinassa on? von Rumpel on Adolfin nimittämä "puhdasverinen" jalokivikauppias (stereotyyppisesti: mikä on yleisin ammatti mihin juutalaiset yhdistetään?) ja hänellä on oma agendansa tässä saagassa. Pariisin luonnontieteellinen museo on säilöö Liekkien Meri -nimistä jalokiveä ja samaan aikaan Adolf alkanut kerätä Euroopan rikkauksia koottavaksi, yhteen, massiviiseen museoon. Von Rumpelilla on myös omat halunsa saada timantti haltuunsa johtuen jalokiven, legendan mukaan, ohittamattomista "ominaisuuksista". Ohittamaton MacGuffin tarinaan, kahdella tasolla. Timantin nykyisen sijainnin perusteella voittekin päätellä miten von Rumpel sidotaan tarinaan kiinni. 

Palataan siis alkuun. 543 sivua. Kansi antaa mielikuvan jostain draamasta ja alku vaatii ponnistelua. Mikä on lopputulema kouluarvosanolla mitattuna? 10/10. Odotanko elokuvaversiota. En. Marie-Laurien sokeutta ei voi kuvallisesti ilmaista siten että siinä olisi järkeä. Mitä suosittelen kuunneltavaksi tämän kirjan kanssa? Klassista. Mitä vanhempaa, sen parempi.

Anthony Doerr: Kaikki se valo jota emme näe (WSOY, 2015. 543 sivua. Alkuteos All the Light We Cannot See, 2014. Suomentanut Hanna Tarkka.)