Sean Connery tutkimassa murhia 1300-luvun benediktiiniläisluostarissa. Murhamysteeri! Dan Brownia menneessä ajassa. Umberto Eco, maailmankuulu italialainen kirjailija. Sivuja yli 700. Kirjan lopussa latinan kielen sanontojen suomennos ja kartta! Tämän täytyy olla hyvä kirja.
En muista milloin viimeksi olen onnistunut valitsemaan luettavakseni kirjan, jossa ennakko-odotukset ovat romuttuneet niin paljon kuin Ruusun nimen kohdalla. Lukiessani Dostojevskin Rikosta ja rangaistusta, tiesin jo etukäteen että kyseessä ei ole helppo teos. Ruusun nimi on kuitenkin kuitenkin tehty 1980 -luvulla ja markkinoidaan murhamysteerina ja eurooppalaisena suurromaanina. Mikä ihme tässä meni pieleen? Kirjasta on tehty Rotten Tomatosin (76%) ja IMDB:n (7,8) asteikoilla, todella hyvä elokuva. Pääosissa Sean Connery (William of Baskerville) ja Christian Slater (Adso of Melk).
Siitä on aikaa kun olen nähnyt elokuvan, mutta uskon harhaasti että siinä ei tutkita ja kuvata kirkon ovia yli seitsemää sivua (Ensimmäinen päivä, Kuudes hetki, "Jolloin Adson ihailee kirkon ovia ja William tapaa Ubertino Da Casalen") tai ei käsitellä erilaisia yrttien ominaisuuksia kokonaisen kappaleen ajan (Ensimmäinen päivä, Yhdeksännen hetken tienoilla, "Jolloin Williamilla on mitä oppinein keskustelu yrttimestari Severinuksen kanssa"). Uskon myös että elokuva tälläisillä arvosanoilla on tiputtanut myös Umberto Econ perisynnin pois. Eli listat. Olin lukenut muutaman blogipostauksen Umberto Econ Numero Zerosta, kun etsin itselleni seuraavaa luettavaa teosta. Samaan tapaan kuin innostuin Harper Leen "Kuin surmaisi satakielen" -teoksesta kirjailin kuoltua, tartuin myös Ruusun nimeen Umberto Econ kuoleman johdosta. Blogipostauksissa mainittiin pariin kertaan että Umberto ei ole päässyt eroon perisynnistään, eli listojen tekemisestä. Luulin tämän olevan pieni huomautus että kirjoissa voi olla muutamia tarpeettomia listoja, mutta voi luoja miten väärässä olinkaan.
Jos kirkon ovien kuvauksien lukeminen on turruttavaa, niin miltä kuulostaa tämä suora lainaus Umberton tavasta kuvata kirkon ovessa olevat "Saatanan eläintarhan elikot". ... "ja kaikki Saatanan eläintarhan elikot kokoontuneina vartioimaan ja kruunaamaan yläpuolellaan kohoavaa valtaistuinta, jonka kunniaa ne tappiossaan lauloivat -- fauneja, kaksineuvoisia olioita, kuusisormisia hirviöitä, seireenejä, kentaureja, gorgoja, harpyjoita, inkubuksia, siipiliskoja, minotauruksia, ilveksiä, leopardeja, kimairoja, koirankuonoisia sieraimistaan tulta syökseviä hyeenoja, hammastyranneja, polyyppeja, karvakäärmeitä, samantereita, sarvikyitä, vesikäärmeitä, iilikäärmeitä, hammasselkäisiä kaksipäisiä kotkia, raatohyeenoja, saukkoja, variksia, krokotiileja, sahasarvisia vesihiisiä, sammakoita, griippejä, apinoita, koiranpäisiä paviaaneja, leukrootteja, mantikoreja, korppikotkia, parandroja, haisunäätiä, lohikäärmeitä, upupoja, huuhkajia, basiliskeja, ypnaaleja, prestereitä, spektafiikkeja, skorpioneja, liskoja, valaita, sitaaleja, sammakkoliskoja, jakuleita, dipsaaleja, vihreitä sisiliskoja, remuroita, mustekaloja, mureenoita, ja kilpikonnia.". Kirja on täynnä tälläisiä listoja aiheesta riippumatta ja näiden lukeminen todella puuduttavaa. Sen lisäksi että kaikki luetteloidaan ja jokaisesta asiasta käydään todella pitkä keskustelu jokaisen henkilön kanssa, niin kirjassa käsitellään teologiaa ja varsinkin kerettiläisyyttä tarpeettoman tarkasti. Mitä ihmettä? Jos kirjan takakannessa puhutaan murhamysteeristä ja kirjasta on tehty trilleri elokuvamuotoon, niin en minä halua lukea teologiaa. Jos näin haluaisin, niin kaivaisin vanhat koulukirjani esiin.
On kirjassa myös murhamysteeri ja dekkarin luonne, mutta se on piilossa kaikkien muiden lukujen alla. Juoni onkin sitten parempaa laatua. Luostarissa on tapahtunut murha, jota William Baskerville kutsutaan tutkimaan. Baskervillen ollessa luostarissa tapahtuu lisää murhia joka yö. Kaikki murhat kytkeytyvät luostarin kirjastoon, joka on ainoa paikka mihin Baskerville ei saa apurinsa Adson kanssa mennä. Tämän lisäksi luostarin kirjasto on myös labyrintti. Kaikki elementit loistavalle mysteerille ja Dan Brownin tyyliselle mysteerien ratkonnalle on valmista. Tätä juonta on kuitenkin lopulta vain korkeintaan parin sadan sivun verran. Kirjasta voisi repiä teologiaa käsiteltävät luvut, kaikki ylimääräiset keskustelut ja tämän jälkeen kädessä olisi murhamysteeri selkäranka mistä voisi lähteä työstämään laajempaa teosta.
Nykyisellään en voi oikeastaan suositella kenellekään Ruusun nimeä, johtuen lähinnä ylläkuvatuista pitkistä listoista, tarpeettomista teologisista keskusteluista ja todella tiiviistä kerrontamallista. On kuin Umbertolla olisi ollut niin paljon sanottavaa, että kaikki mahdollinen tieto on täytynyt laittaa yksiin kansiin ja lopputulos on todella puuduttava. Kouluarvosanaksi 5/10. Tätä teosta en halua avata enää uudestaan. Elokuvan sen sijaan ajoin kaivaa jostain ja katsoa onko aika kullannut muistot. Eihän Sean Connery tehnyt huonoja elokuvia koskaan, eihän?
Umberto Eco: Ruusun nimi (WSOY, 2015. 733 sivua. Alkuteos Il nome della rosa, 1980. Suomentanut Aira Buffa)
En muista milloin viimeksi olen onnistunut valitsemaan luettavakseni kirjan, jossa ennakko-odotukset ovat romuttuneet niin paljon kuin Ruusun nimen kohdalla. Lukiessani Dostojevskin Rikosta ja rangaistusta, tiesin jo etukäteen että kyseessä ei ole helppo teos. Ruusun nimi on kuitenkin kuitenkin tehty 1980 -luvulla ja markkinoidaan murhamysteerina ja eurooppalaisena suurromaanina. Mikä ihme tässä meni pieleen? Kirjasta on tehty Rotten Tomatosin (76%) ja IMDB:n (7,8) asteikoilla, todella hyvä elokuva. Pääosissa Sean Connery (William of Baskerville) ja Christian Slater (Adso of Melk). Siitä on aikaa kun olen nähnyt elokuvan, mutta uskon harhaasti että siinä ei tutkita ja kuvata kirkon ovia yli seitsemää sivua (Ensimmäinen päivä, Kuudes hetki, "Jolloin Adson ihailee kirkon ovia ja William tapaa Ubertino Da Casalen") tai ei käsitellä erilaisia yrttien ominaisuuksia kokonaisen kappaleen ajan (Ensimmäinen päivä, Yhdeksännen hetken tienoilla, "Jolloin Williamilla on mitä oppinein keskustelu yrttimestari Severinuksen kanssa"). Uskon myös että elokuva tälläisillä arvosanoilla on tiputtanut myös Umberto Econ perisynnin pois. Eli listat. Olin lukenut muutaman blogipostauksen Umberto Econ Numero Zerosta, kun etsin itselleni seuraavaa luettavaa teosta. Samaan tapaan kuin innostuin Harper Leen "Kuin surmaisi satakielen" -teoksesta kirjailin kuoltua, tartuin myös Ruusun nimeen Umberto Econ kuoleman johdosta. Blogipostauksissa mainittiin pariin kertaan että Umberto ei ole päässyt eroon perisynnistään, eli listojen tekemisestä. Luulin tämän olevan pieni huomautus että kirjoissa voi olla muutamia tarpeettomia listoja, mutta voi luoja miten väärässä olinkaan.
Jos kirkon ovien kuvauksien lukeminen on turruttavaa, niin miltä kuulostaa tämä suora lainaus Umberton tavasta kuvata kirkon ovessa olevat "Saatanan eläintarhan elikot". ... "ja kaikki Saatanan eläintarhan elikot kokoontuneina vartioimaan ja kruunaamaan yläpuolellaan kohoavaa valtaistuinta, jonka kunniaa ne tappiossaan lauloivat -- fauneja, kaksineuvoisia olioita, kuusisormisia hirviöitä, seireenejä, kentaureja, gorgoja, harpyjoita, inkubuksia, siipiliskoja, minotauruksia, ilveksiä, leopardeja, kimairoja, koirankuonoisia sieraimistaan tulta syökseviä hyeenoja, hammastyranneja, polyyppeja, karvakäärmeitä, samantereita, sarvikyitä, vesikäärmeitä, iilikäärmeitä, hammasselkäisiä kaksipäisiä kotkia, raatohyeenoja, saukkoja, variksia, krokotiileja, sahasarvisia vesihiisiä, sammakoita, griippejä, apinoita, koiranpäisiä paviaaneja, leukrootteja, mantikoreja, korppikotkia, parandroja, haisunäätiä, lohikäärmeitä, upupoja, huuhkajia, basiliskeja, ypnaaleja, prestereitä, spektafiikkeja, skorpioneja, liskoja, valaita, sitaaleja, sammakkoliskoja, jakuleita, dipsaaleja, vihreitä sisiliskoja, remuroita, mustekaloja, mureenoita, ja kilpikonnia.". Kirja on täynnä tälläisiä listoja aiheesta riippumatta ja näiden lukeminen todella puuduttavaa. Sen lisäksi että kaikki luetteloidaan ja jokaisesta asiasta käydään todella pitkä keskustelu jokaisen henkilön kanssa, niin kirjassa käsitellään teologiaa ja varsinkin kerettiläisyyttä tarpeettoman tarkasti. Mitä ihmettä? Jos kirjan takakannessa puhutaan murhamysteeristä ja kirjasta on tehty trilleri elokuvamuotoon, niin en minä halua lukea teologiaa. Jos näin haluaisin, niin kaivaisin vanhat koulukirjani esiin.
On kirjassa myös murhamysteeri ja dekkarin luonne, mutta se on piilossa kaikkien muiden lukujen alla. Juoni onkin sitten parempaa laatua. Luostarissa on tapahtunut murha, jota William Baskerville kutsutaan tutkimaan. Baskervillen ollessa luostarissa tapahtuu lisää murhia joka yö. Kaikki murhat kytkeytyvät luostarin kirjastoon, joka on ainoa paikka mihin Baskerville ei saa apurinsa Adson kanssa mennä. Tämän lisäksi luostarin kirjasto on myös labyrintti. Kaikki elementit loistavalle mysteerille ja Dan Brownin tyyliselle mysteerien ratkonnalle on valmista. Tätä juonta on kuitenkin lopulta vain korkeintaan parin sadan sivun verran. Kirjasta voisi repiä teologiaa käsiteltävät luvut, kaikki ylimääräiset keskustelut ja tämän jälkeen kädessä olisi murhamysteeri selkäranka mistä voisi lähteä työstämään laajempaa teosta.
Nykyisellään en voi oikeastaan suositella kenellekään Ruusun nimeä, johtuen lähinnä ylläkuvatuista pitkistä listoista, tarpeettomista teologisista keskusteluista ja todella tiiviistä kerrontamallista. On kuin Umbertolla olisi ollut niin paljon sanottavaa, että kaikki mahdollinen tieto on täytynyt laittaa yksiin kansiin ja lopputulos on todella puuduttava. Kouluarvosanaksi 5/10. Tätä teosta en halua avata enää uudestaan. Elokuvan sen sijaan ajoin kaivaa jostain ja katsoa onko aika kullannut muistot. Eihän Sean Connery tehnyt huonoja elokuvia koskaan, eihän?
Umberto Eco: Ruusun nimi (WSOY, 2015. 733 sivua. Alkuteos Il nome della rosa, 1980. Suomentanut Aira Buffa)